Aika typerää miten joihinkin asioihin voi kiintyä. Niinkuin vaikkapa tähän blogiin. En halua poistaa tätä enkä kirjoittaa muuallekaan, en edes keksinyt hyvää nimeä uudelle blogille, sekin kiukutti. Aloin miettiä että ehkä ostan taas päiväkirjan ja kirjoitan sellaiseen, loppujen lopuksi oon niin tekniikkapessimisti että kuka sitä tietää mihin bittiavaruuteen kaikki nämä mun kirjoitukset häviää vielä joku päivä. Ja päiväkirjaan voisi kirjoittaa henkilökohtaisemmin, mutta toisaalta, eipä täälläkään moni näitä lue. Oon pitänyt tätä jo kauan päiväkirjani julkisena siistittynä versiona. Asiat vaan on muuttunut nykyisen sosiaalisen median (ugh inhoan tota termiä) takia sellaiseksi, että yksityisetkin asiat halutaan jakaa. Ilot ja surut, mutkat ja mullistukset. Yksityisyyden raja alkaa olla aika heiluva, mutta onneksi meillä on kaikilla vielä mahdollisuus valita että mitä tänne ihmeelliseen internettiin laitetaan. Niih.
Ei mulla taaskaan ollut mitään ihmeellistä varmaan sanottavana tai kerrottavana. Paitsi se, että pohdin tässä yksin kotona istuessani ja kokiessani ahdistusta tutkimustehtävästä että tarvitseekohan ihminen jonkin ennalta määrätyn määrän tyhjää tunnetta elämäänsä? Oon varmasti pohtinut tätä täälläkin usein, mutta nyt pohdin ihan oikeasti että tarvitseeko sitä olla muutama tyhjä kohta tuolla sisällä että asiat taas tuntuu joltain? Tyhjällä tunteella tarkoitan sitä kuuluisaa "jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä"-tunnetta. Jatkan pohdintojani.
 |
| Minä ja pieni vara/hoitokoirani Iris. |
 |
| Iris toivottaa huoletonta ja murheetonta syksyä! |
