Oon käyttänyt töissä valtavasti aikaa elämäni pohtimiseen, luulen että pääasiassa siks että mun työ on niin aivottoman helppoa et siinä tarvii vaan lihasvoimaa niin sitten ne pohtimislihakset tarvii ihan omaa treeniä. Mutta huomaan joka päivä keksiväni erilaisia haaveita, tulevaisuudensuunnitelmia. Sit teen yhäkin sitä mitä oon tehnyt ihan aina, koitan nähdä elämääni eteenpäin "stillkuvina", tai pieninä videopätkinä. Minä istumassa Central Parkissa hiukset hulmuten tuulessa, Intiassa tai Thaimaassa ratsastamassa norsulla violetit haaremihousut jalassa, minä ison meren rannalla piirtämässä hiekkaan jänniä kuvioita,viestiä kotiin, "äiti täällä on kaikki hyvin". Tai sitten niitä erilaisia, minä maalaamassa oman talon olohuonetta, maalia vähän missä sattuu, minä ja elämäni mies ja kaksi sormusta, meidän kengät ja kahdet pienet tossut vierekkäin. Ja sitten on vielä ne ainaiset, minä ja iso yleisö, minä ja esiintymislava, minä ja se tunne että teen sitä mitä sydän haluaa ja se näkyy mun kasvoilta.
Oon miettinyt niin paljon että välillä tuntuu että pää on ihan liian tiukassa ajatuksia. Oon myös ollut huolissani itsestäni ehkä vähän, ihan vaan siksi koska musta tuntuu etten ihan vieläkään tiedä mitä haluan tehdä. Pelkään ehkä eniten maailmassa että tuhlaan monta vuotta johonkin mitä en haluakaan oikeasti tehdä. Oon nyt tehnyt kaksi vuotta duunia josta en vaan enää pidä. Välillä tuntuu että se syö mua sisältäpäin, en pysty olemaan onnellinen ihan täydellä liekillä. Siinä on iso syy siihen että haluan muutosta, alias opiskelupaikan.
Mutta, sitten kun huolin liikaa niin palautan mieleen äitin sanat jotka se on joskus sanonut, ettei se ole koskaan mun takia huolinut, se ei ole koskaan tosin edes voinut aavistaa mitä haluan ammatikseni tehdä, mutta ettei sen oo tarvinnut liikaa huolia siitä koska mä olen aina pärjännyt ja mä tulen aina pärjäämään, ettenkä saa koskaan unohtaa sitä. Muistin tän yks päivä kun pohdin ääneen elämääni töissä ja työkaveri sano että mä tulen varmasti saavuttamaan vielä sen mitä haluan tällä "minähän aion,minähän pystyn"-luonteella. Jotenkin ne sanat lämmitti ison kohdan mun sisältä ja mulla on ollut rauhallisempi olo taas. Aion käyttää tästä keväästä aikaa siihen että alan myös itse uskoa tohon. Koitan löytää uudelleen mun vahvuudet ja kääntää ne voimavaraksi, koska hei, on jo korkea aikakin.
Ehkä mä teen tästä mun vuoden, who knows.
