This ship will carry our bodies safe to shore

En tiedä miksi mulla enää on blogi. Ihan kuin mun elämässä ei olisi enää mitään kerrottavaa. Oon harkinnut että poistan tän. Mutta sitten täällä on niin valtavasti muistoja joita en muista jollen niitä lue täältä. Ehkä tallennan kaiken ja sanon tälle heippa, ehkä tää roikkuu täällä hamaan loppuun asti, ehkä teen uuden blogin. Ehkä elämässä täytyy mennä eteenpäin, ehkä saa roikkua kaikessa vanhassa kiinni. Ehkäehkäehkä.

Kaikki on ihan hyvin ja silti ärsyttää. Jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä. Rasittavaa. Oon täynnä ja ihan tyhjä enkä saa mistään kiinni. Itkettää liian usein ja samalla mietin että kun mulla on kaikki ihan hyvin. Oon alkanut miettiä että puuttuuko multa tavoite? Tarvitsenko mä jonkin suuren tavoitteen että voin tuntea oloni hyväksi? Entä jos tää "kaikki kohdillaan" ei ookaan mun juttu, vaan mun elämän tarvitsee olla vähän vajaa jotta saan kiinni kaikesta paremmin, jotta onnellisuus tuntuu joltain? En tiedä mikä mua vaivaa.

Nyt aion kuunnella Mumford & sons:ia ja kaivautua lämpimään kainaloon ja olla tyytyväinen. Flunssainen, mutta tyytyväinen.

'Cause they say home is where your heart is set in stone

"He wanted to live to the extreme, but without any mess or complications. He wanted to live life in such a way that if a photograph was taken at random, it would be a cool photograph."
-David Nicholls, One day

ps. pääsin yliopistoon. Right now my life is complete.

and i, i want this more than life

 Elämä on kummallista. On niin onnellinen että vois pakahtua ja samalla kaipaa jotain lisää. Tarkottaako se että vois olla vielä onnellisempi jos vaan keksis mistä kiikastaa? Tää on ollut niin hyvä vuosi tähän asti, toivon että onni jatkuu.

ps. mulle on tullut hirvittävä tarve matkustella, suunnittelen matkaa maailman jokaiseen kolkkaan, haluan asua jossain kaukana, haluan kokea sen you gotta go far to come close-fiiliksen, haluan humaltua uusien ystävien kanssa rannalla, puhua auringonnousuun asti unelmista, kiivetä vieraan kaupungin korkeimmalle huipulle, olla ehtimättä viimeiseen bussiin, kävellä jalat puhki, uida valtameressä kun aurinko laskee. No, haluta saa aina. (?)


“You never know what life is like, until you have lived it.”
- Marilyn Monroe

Haluan ajaa vieraaseen satamaan, hukata puhelimen rantaveteen, joutua ikuiseen katveeseen

Sitten jos mä joskus hamassa tulevaisuudessa menen naimisiin niin haluan tanssia häävalssini david grayn sail away:n tahtiin.
Haluan että aamulla on satanut niin että ilma on raikas ja kesä tuoksuu parhaimmalta juuri silloin kun astun kirkosta ulos. Haluan että portailla heitellään ruusun terälehtiä, punaisia ja valkoisia.

Naimisiinmeno on jotenkin pelottava ajatus. Ennenkuin mä sanon tahdon mä haluan nähdä maailmaa. Mä haluan tehdä ja mennä. Haluan asua jossain päin Eurooppaa, tehdä retkiä maaseudulle, haluan kokeilla missä rajat rikkoontuu.

Musta tuntuu usein vieläkin siltä että oon teini-ikäinen. Joskus ei haittaisi vaikka olisinkin. Elämässä ei olisi niin paljon vastuuta kaikesta, ei laskuja niin että niihin hukkuu ja kouluun meno olisi itsestäänselvyys. Ehkä oon halunnut jämähtää elämän helppouteen.  Tosin helppoa se ei ehkä oo koskaan ollut. On vaan parempia päiviä joidenka jälkeen tulee niitä huonompia. Ihminen tekee elämästään niin kovin hankalan liian usein.

And you hold me closer than I can ever remember being held

On ihan käsittämätöntä että elämä voi nousta pohjamudista ja kamalasta monen vuoden stressistä ja ahdistuksesta ihan uusiin ulottuvuuksiin. Oon nyt niin onnellinen, rakkautta täynnä. Olo on tyytyväinen kuin pienellä lapsella massu täynnä, hymyilen typerästi melkein koko ajan. No toisaalta mun massu on täynnä et ei tää nyt niin ihme oo.

Mun mielestä on ihanaa että mun elämässä kääntyy ihan uus sivu. Asiat muuttuu, menee eteenpäin. Kolme vuotta jumittanu töissä, nyt aion olla huoleton. Tää on ihan superia. Kumpa nyt vielä se ykköspaikka aukeais niin en keksis kyllä mitään aihetta surra yhtään mitään.

Ollaan puolivälissä vuotta ja tässä on tapahtunut niin paljon että en oikein tiedä miten olla. Lauri tuli kotiin, luin kaksi kuukautta täyspäiväsesti enkä ollut töissä, mummu kuoli, me muutettiin vihdoin yhteiseen kotiin ja nyt opiskelupaikka. Iloa niin hurjasti, mutta myös surua. Mutta ehkä vain silloin elämä pysyy tasapainossa. Oon siinä mielessä vähän pessimistirealisti että mun mielestä kaikissa asioissa ei voi vaan olla niin superhuoleton. Aina ei voi olla iloista, elämä on joskus surkeaakin. Ja vaikka mä kaipaan mummua varmaan lopun elämäni mutta se kuuluu asiaan.

Mutta nyt kaikki on hyvin. Kaikki on niin hyvin.

!!

Minusta tuli tänään opiskelija. Ei tosin vielä sinne mihin todella haluan, mut mulla on _jokatapauksessa_ opiskelupaikka. En edes tiedä mitä onni enää on koska tää on yli onnellisuuden tää tunne. Kaikki on nyt niin hyvin, niiiiiiin hyvin. Opiskelupaikka, koti toisen kanssa, rahaa tilillä ja kaunis kesäsää, ihania ihmisiä ympärillä. Rakastan mun elämää just nyt ja tässä.

Kiitos.

pojat laulakaa se laulu, joka sai mut aina nauramaan

Mikään ei ole ihanampi tunne kuin se että tulet kotiin, pää on särkenyt vuorokauden putkeen, asiakkaat on olleet kamalia, joudut huomenna lääkäriin koska niskassa on patti, mutta kotona, kotona on siistiä, tiskit on tiskattu ja peti pedattu. Pienet asiat saa muistamaan miksi toista rakastaa niin hurjasti.

Oon hajoillut pahasti viime viikon. Pelkään että en pääse opiskelemaan, tosin surullista on se että se tunne on jo niin tuttu että oon turtunut siihen. Epäonnistuminen, niin katkera sana. Mä oon epäonnistuja. Hyi helvetti.

Oon siis ihan varma että maailma kusee taas niskaan ja että kaikki ovet sulkeutuu mun edestä. Sen tiedän varmasti että työpaikka muuttuu. En kestä enää yhtäkään vuotta. Harmillista on se että mulla on niin superihanat työkaverit ollut, mutta toisaalta niistäkin suurin osa ottaa jalat alleen talveen mennessä.

Mutta kun mun motivaatio alkaa olla aika huipussaan opiskelun suhteen. Lupaisin sata asiaa mitä teen sitten jos tulee hyväksyntä-kirje mutta en uskalla. Uskallan vain sanoa että mua pelottaa. Mulla on taas se sama tunne että opiskelupaikkaa ei tipu ja tää tunne on kummasti ollut aina oikeessa.

Meen katsomaan Muumeja. Jos vaikka sieltä tippuis jotain kannustavaa elämänfilosofiaa.

Life is not measured by the number of breaths we take, but by the moments that take our breath away

Mummu kuoli yöllä. Mun keho on ihan lukossa, kaikki paikat sattuu ja oksettaa. En tiennyt että toisen ihmisen poismeno koskee niin fyysisesti kaikkialle. Ja tiedän että itku helpottaa, mummu oli yhdeksänkymmenen ja sen verran väsynyt että näin sen on parempi, aika on julma ja ottaa joskus jokatapauksessa rakkaat pois. Mummu sai hyvän ja rikkaan elämän ja oli osana rikastuttamassa mun elämää. Nukkua pois tuntematta kipua, niin kaikkien tulis saada lähteä, luonnollisesti.

Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.
- Eeva Kilpi

Tulin kirjastosta kotiin lukemaan koska siellä ahdisti ja nyt oon tuijotellut siistissä asunnossani seiniä monia minuutteja, koska parin viikon päästä en enää voi sitä tehdä. Mietin tässä että tää on kuitenkin mun eka asunto, enkä olis parempaa voinut toivoa. Tänne on mahtunut niin paljon iloa ja naurua, surua ja huolia. Se pistää miettimään, että on aika jännää joskus 30 vuoden päästä tuijotella sen hetkisen kodin seiniä ja miettiä sitä mitä sinne asuntoon tai toivottavasti taloon on vuosien saatossa mahtunut, onko se sellainen paikka mitä on hyvä kutsua kodiksi ja oonko ollut siellä onnellinen.
Kevät muuttaa asioita ja nyt se muuttaa sitä että en enää asu yksin vaan jaan kaiken toisen ihmisen kanssa. Se helpottaa nukahtamista iltaisin, se ajatus ettei kaikki ole omilla hartioilla.

Kevät myös uuvuttaa taas. En enää oikein jaksais mitään muuta kuin olla ja tietää että kaikki järjestyy, syksyllä mulla on opiskelupaikka eikä ole pakko väkisin herätä tekemään töitä joista ei nauti. Tosin syksyllä etsin uusia töitä, kävi miten kävi. Nyt mulla ei oo siihen yhtään voimia eikä mielenkiintoa, loppukesän haluan olla aivot narikassa ja onnellinen pienen pienistäkin asioista.

En ymmärrä semiotiikasta mitään. En myöskään ymmärrä eksistentialismi-käsitettä. Jos niistä tulee kysymys niin oon lirissä. Ärsyttää niin ettei mikään uppoa mun kalloon enää.

I'd spend a lifetime with you

Syön karkkia ja mietin miltä tuntuis kaivata jotain ihmistä koko elämänsä loppuun asti

miltä tuntuisi elää täysi ja ihana elämä niin että jokapäivä kuitenkin tuntisi sen piston että jotain puuttuu

koska en pelkää ehkä mitään niin kovin kuin menettämistä, en käsitä miten ihmiset selviää kun ne menettää läheisiään, miten sellaisen jälkeen voi elää?

Silloin on pakko joka päivä tuntea se menetys uudelleen, varmasti pienempänä eikä niin kivuliaana mutta kai sen nyt joutuu joka päivä elämään uudelleen.

Kello on liikaa ja mä liian herkässä mielentilassa. Meen nukkumaan.

Olis yksi elämä se täytyis käyttää

Oon kovinkin herkällä päällä, tekis mieli vollottaa vaan mutta kun täytyy lukea. Meen huomenna pääntyhjennyskeikalle eli katsomaan vihdoin sen Titanicin kolmedeenä ja ajattelin siellä vollottaa joten säästelen tässä parhaita kyyneleitä sinne.

On niin kovin monia asioita joita haluisin ja sitten en kuitenkaan. En oikein tiedä. Käytin tänään koko automatkan Orivedeltä Turkuun pohtien mm sitä, että haluaisin kovasti asua jossain kohtaa elämääni ulkomailla mutta samalla mietin etten kestäis ikävää mikä mut valtais. Mut on kasvatettu perhekeskeiseksi ja mä en pärjää ilman läheisiäni.

Käytiin tänään niin superihanassa kodissa että en vieläkään usko, se oli ihan kun jonkun sisustuslehden sivuilta. Siellä superihanassa kodissa oli myös superihania ihmisiä ja superihana koira.
Sitten me pohdittiin kotimatkalla millainen talo haluttaisiin. Vitsi siitä tulee vielä vääntöä, mutta onneksi meillä on aikaa. Paljon aikaa, eikä kiirettä. Eikä rahaa, haha.

Mua on myös tässä mietiyttänyt, että jos mä nyt pääsen opiskelemaan, niin mä koitan alkaa elämään sellaista elämää jossa tunnen oloni joka päivä hyväksi. Eli tällä hetkellä se tarkottaa sitä etten mene enää kaupan kassalle vuosiksi istumaan, enkä stressaa typeristä asioista.
Tosin oon sitäkin vähän miettinyt, että oon ihan superrauhallinen ollut tän pääsykoerumban ajan. Mitä nyt tietty pari kertaa itkenyt mutta mun olo on paljon levollisempi kuin viime vuonna. Välillä on jopa tuntunut että kaikki muut stressaa paljon enemmän mun puolesta. Se on outoa.

laita mun pää ja sydän paikoilleen

Masistelen kotona, syön suklaasuukkoja sen sijaan että menisin salille, mutta kun oon vieläkin flunssassa, kokeilin perjantaina mennä ja syke hakkas niin korkeella eikä laskenu millään ja oli super huono-olo monta tuntia sen jälkeen niin päätin etten halua tänään samaa fiilistä.
En nyt taas tiedä mikä mulla on, joku turha kevätmasennus ja sit ei kuitenkaan. Torstaina on coctail-tilaisuus mihin mun täytyis keksiä vaatteet ja mulla on superkamala kriisi kun mikään ei näytä hyvältä. Jos löytyy mekko niin puuttuu kengät saakeli ja jos haluan tietyt kengät ni ei sovi mekkoon.

Viikonloppu oli tosin ihana, lauantaiaamun vietin ulkona rastimiehenä kisoissa, käytiin äitillä syömässä superpäivällinen ja illaksi menin juomaan viiniä ja pelaamaan ristiseiskaa tyttöjen kanssa ja sunnuntaina vaan löhöiltiin. Oon onnistunut pitämään pääsykoepaniikin sisälläni ja syrjässä mut sieltähän sen taas hiipii pikkuhiljaa. Myös ekaa kertaa vappu ei nappaa mua yhtään. Jos en sais viettää sitä parhaassa seurassa niin jäisin oikeesti kotiin kiskoon masennusmunkkeja niin et napa halkeis. Mua stressaa mun coctailmekottomuus. Mun on ehkä pakko marssia huomenna sitten kuitenkin kauppaan ja rukoilla että eteen astelee alennuksessa oleva superkaunis pikkumusta tai vaiks hitto räikeen punanen, ihan se ja sama kunhan nyt vaan olis joku fiksu mekko. Jenkeissä oli niin huumaavan ihana mekkokauppa mutta mulla ei ollut tarpeeksi aikaa että olisin löytänyt täydellisen mekon, mun sydän mahdollisesti itkee verta vielä monta viikkoa tämän takia. Laskin myös että tästä kuusta elokuuhun niin tulee olemaan 5-6 juhlat joissa tarviin siistiä mekkoa.

Ihan sama, mä keitän teetä ja katson jotain hömppää ja meen nukkuun jotta herään aamulla lukemaan. Ah tätä ahdistavaa kevättä.

and I'll surrender up my heart and swap it for yours

Huomaan toistavani samaa kaavaa elämässäni kuin viime keväänä. Ensinnäkin lukeminen, jonka jälkeen salille, illalla joku hyvä leffa tai jakso jostain sarjasta, nukkumaan ja töihin. Kuuntelen myös samaa musiikkia kuin viime keväänä ja muistan tän siitä että siitä musiikista tulee suloisen ahdistava mieli. Mut silleen hyvällä tavalla. Tai jotain, omituista.


Ja sitten on ne hajoamiskohtaukset. Ensimmäinen tuli perjantaina ja se oli jo aika totaalinen joten en tiedä haluanko tietää millainen on seuraava. Inhoan toivottomuuden tunnetta ja se valtaa mut nykyään vähän liian usein. Koitan taistella sitä vastaan ajattelemalla että mun lukuloma alkaa 7 työpäivän jälkeen ja sitten mulla on kaksi kuukautta aikaa lukea ihan rauhassa. Taistelen sitä vastaan ottamalla itseäni niskasta kiinni, siivoamalla, tekemällä hyvää ruokaa kaikessa rauhassa ja käymällä sielkä salilla. Se on ehkä parasta terapiaa just nyt koska ihana Anne käy siellä mun kanssa ja saa päästää kaiken ulos systeemistään jos täytyy tai sitten voi vaan polkee ja polkee kauhealla raivolla jonka jälkeen ei oo enää voimia ajatella toivottomuutta.


Onneks myös L lukee tänä keväänä, on niin helppoa mennä kirjastoon töiden jälkeen ( mitä tosin en kauheasti ole jaksanut tehdä koska tarviin niin usein nykyään päiväunet kun en ylistressaantuneena nuku öitäni,whippeyfuckingdoo) kun toinenkin on siellä. Tänään olin kirjastossa ja mun etenemisvauhti on jotain niin hidasta et hävettää.


Mutta on tää elämä ihan kaunista muuten, kevät on tuloillaan ja mä olen rakastunut Ed Sheeranin musiikkiin. Kevät on sitä aikaa kun haluan asua jossain muualla Euroopassa ja olla täynnä rakkautta, tuntea hellän auringon iholla keskellä suurkaupunkia.

haaveita

Oon käyttänyt töissä valtavasti aikaa elämäni pohtimiseen, luulen että pääasiassa siks että mun työ on niin aivottoman helppoa et siinä tarvii vaan lihasvoimaa niin sitten ne pohtimislihakset tarvii ihan omaa treeniä. Mutta huomaan joka päivä keksiväni erilaisia haaveita, tulevaisuudensuunnitelmia. Sit teen yhäkin sitä mitä oon tehnyt ihan aina, koitan nähdä elämääni eteenpäin "stillkuvina", tai pieninä videopätkinä. Minä istumassa Central Parkissa hiukset hulmuten tuulessa, Intiassa tai Thaimaassa ratsastamassa norsulla violetit haaremihousut jalassa, minä ison meren rannalla piirtämässä hiekkaan jänniä kuvioita,viestiä kotiin, "äiti täällä on kaikki hyvin". Tai sitten niitä erilaisia, minä maalaamassa oman talon olohuonetta, maalia vähän missä sattuu, minä ja elämäni mies ja kaksi sormusta, meidän kengät ja kahdet pienet tossut vierekkäin. Ja sitten on vielä ne ainaiset, minä ja iso yleisö, minä ja esiintymislava, minä ja se tunne että teen sitä mitä sydän haluaa ja se näkyy mun kasvoilta.

Oon miettinyt niin paljon että välillä tuntuu että pää on ihan liian tiukassa ajatuksia. Oon myös ollut huolissani itsestäni ehkä vähän, ihan vaan siksi koska musta tuntuu etten ihan vieläkään tiedä mitä haluan tehdä. Pelkään ehkä eniten maailmassa että tuhlaan monta vuotta johonkin mitä en haluakaan oikeasti tehdä. Oon nyt tehnyt kaksi vuotta duunia josta en vaan enää pidä. Välillä tuntuu että se syö mua sisältäpäin, en pysty olemaan onnellinen ihan täydellä liekillä. Siinä on iso syy siihen että haluan muutosta, alias opiskelupaikan.

Mutta, sitten kun huolin liikaa niin palautan mieleen äitin sanat jotka se on joskus sanonut, ettei se ole koskaan mun takia huolinut, se ei ole koskaan tosin edes voinut aavistaa mitä haluan ammatikseni tehdä, mutta ettei sen oo tarvinnut liikaa huolia siitä koska mä olen aina pärjännyt ja mä tulen aina pärjäämään, ettenkä saa koskaan unohtaa sitä. Muistin tän yks päivä kun pohdin ääneen elämääni töissä ja työkaveri sano että mä tulen varmasti saavuttamaan vielä sen mitä haluan tällä "minähän aion,minähän pystyn"-luonteella. Jotenkin ne sanat lämmitti ison kohdan mun sisältä ja mulla on ollut rauhallisempi olo taas. Aion käyttää tästä keväästä aikaa siihen että alan myös itse uskoa tohon. Koitan löytää uudelleen mun vahvuudet ja kääntää ne voimavaraksi, koska hei, on jo korkea aikakin.
Ehkä mä teen tästä mun vuoden, who knows.

tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti

Täällä mä istun yksin isossa talossa ja kuuntelen Samuli Putroa ja tunnen oloni yksinäiseksi, pelkään tyhmiä asioita ja itkettää vaikka mun olo on ihan hyvä. En vaan halua ikävöidä, haluan että olis jo tästä kaksi viikkoa eteenpäin ja Lauri turvallisesti kotona eikä mun täytyis pelätä et kun vihdoin me saatais elämä intin jälkeen taas raiteilleen ja normaaliksi niin joku leijona syö sen tai kone tippuu taivaalta tai en tiedä, ahdistaa. Ehkä mut on ohjelmoitu kestämään tasan vuosi ikävää ja sitten katkee selkä koska ikävöin nyt niin syvästi että meinasin alkaa itkeä kun näin sen tavarat täällä levällään,paidat ja sukat ja hitto kaikki. Ja se on ollu vasta kaksi päivää reissussa. Säälittävää.

Ostin viikonloppuna vihdoin uudet treenikamat joita oon haikaillu, huomenna painelen superbody-tunnille ja otan siitä tavan koska me lähdetään kolmen kuukauden päästä Miamiin makoilleen rannalle. Ja shoppaan. Ootan sitä matkaa enemmän kun mitään koska lähdetään ekaa kertaa niin että iskän porukan ja mun ja Helin lisäks myös Helin poikaystävä tulee mukaan ja Lauri kans.

Mun pitäis jo nukkua koska huomenna on viideltä herätys. Joudun tekeen huomenna myös lumityöt, ihan vaan siks etten jaksa soittaa ton pienen lumimäärän takia vielä pihatalkkareille.

Kyllä tää tästä taas kun tähän tottuu,äh

I've waited a hundred years,but i'd wait a million more

Ulkona on pakkasta ja mun varpaat jäätyy, mulla on uusi tukka, vahvasti punertava edestä pitkä polkkatukka, huomenna on 6. tammikuuta ja lars tulee vihdoin kotiin,kotiin,kotiin, kokonaan kotiin.
Sinne se vuosi meni, välillä kun mietin niin sehän on tuntunut koko elämän mittaiselta ja välillä taas en voi käsittää että se ihan tosi meni jo. Ei enää kiukkupuheluita kun lomille ei päästykään, ei enää kolmen viikon merireissuja, ei epätietoisuutta eikä ajamista pansioon ja niitä ainaisia "heippa"-sanoja. En käsitä tätä.

Vuosi on niin pitkä aika ja sitten loppujen lopuks sehän on vaan vuosi ja ne menee aina vaan nopeemmin. Ainakin tiedän että tästä vuodesta pystyn nauttimaan taas ihan eri tavalla. Ainoa mikä hieman latistaa tätä onnea on se että Lauri tulee kyllä kotiin mutta jo lauantaina ne lentää kahdeksi viikoksi afrikkaan safarille leikkiin hippaa norsujen kanssa. 

Mä olen tosi ylpeä itsestäni. Mä päätin jo vuosi sitten et käytän tän vuoden itseeni ja ystäviini, itsenäistymiseen ja uusiin asioihin ja niin mä todella tein. Eli kaiken sen "vihaa inttiä"-ajattelun alla mä pienesti oon silti ihan kiitollinen tästä vuodesta, tosin nythän se on helppo sanoa kun se on lähes ohi.

Ja maanantaina alotan mun urheilukauden taas, mulla on aikaa niin paljon että puristan sen tunnin kolme tai neljä kertaa viikossa urheiluun. Keväällä se loppuaika työn ohella meneekin sitten kirjoja ihmetellessä......

Tää on taas niin turhaa höpöhöpöä koko teksti mutta kun minä olen ONNELLINEN