Se on menoa nyt sitten
mua ei edes haittaa vaikka mulla on yskä
koska mä olen niin jotenkin onnellinen nyt
koska nyt
NYT
mulla on kaikki mitä tarvitsen
on katto pään päällä
ruokaa
vettä
sänky
ja kainalo johon voi käpertyä kun harmittaa
ja kerrankin mä koitan olla kiitollinen enkä vaan angstata.
jeaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa minspi kuittaa.
perjantai 28. marraskuuta 2008
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
ja äänenikin on karannut
Mulle on tapahtunut nyt jotenkin ihan kamalasti pienen ajan sisällä, se on tosi outoa jotenkin.
Ykkösenä se että mä kirjotan sittenki saksan, miten, sitä mä en tiedä, mutta sinne se iskettiin yo-ilmottautumispapereihin, hupsis.
Oli pj-kurssin toinen osa, harmittaa kun kurssit loppuu jos porukka on niinkin hyvä kun meillä oli, mun tulee aina niin ikävystyny olo sen jälkeen. Ja melkein itkin kun tajusin että me ollaan hirveen vanhoja jo, meillä on kamalasti vastuuta ja kun se vastuu ei lopu vaan sitä tulee koko ajan lisää. Se oli kummallinen fiilis kattoo sellasta ihmistä siellä edessä jonka on tuntenu 12 vuotta ja käyny sen kanssa läpi kaikki tenavajumpat ja kuorohommat ja yhtäkkiä se onkin kauheen iso ihminen ja tietää että itse on myös ja huoh.
Niin ja mulla on nyt sitten se enterorokko vai mikä lie, onhan se kivaa juu, yleensähän se kai on lapsilla. Mutta ehei, jos on jotain mitä en oo vielä sairastanu, ni tottakai mä saan sen hetimiten.
Ja sitten, se yksi on sulattanut mun sydämen, se on pelottavaa, se on ku hyppäis pitkästä aikaa tutulta kalliolta veteen eikä tietäis että mitä uutta ja pelottavaa sinne alapuolelle on voinu kasaantua sillä välin.
Mut silti sitä hyppää vaan.
Kai?
ps. mulla ei oikeestikaan ole ääntä. Se on karannu. Toivottavasti routa ajaa porsaan pian kotiin.
Ykkösenä se että mä kirjotan sittenki saksan, miten, sitä mä en tiedä, mutta sinne se iskettiin yo-ilmottautumispapereihin, hupsis.
Oli pj-kurssin toinen osa, harmittaa kun kurssit loppuu jos porukka on niinkin hyvä kun meillä oli, mun tulee aina niin ikävystyny olo sen jälkeen. Ja melkein itkin kun tajusin että me ollaan hirveen vanhoja jo, meillä on kamalasti vastuuta ja kun se vastuu ei lopu vaan sitä tulee koko ajan lisää. Se oli kummallinen fiilis kattoo sellasta ihmistä siellä edessä jonka on tuntenu 12 vuotta ja käyny sen kanssa läpi kaikki tenavajumpat ja kuorohommat ja yhtäkkiä se onkin kauheen iso ihminen ja tietää että itse on myös ja huoh.
Niin ja mulla on nyt sitten se enterorokko vai mikä lie, onhan se kivaa juu, yleensähän se kai on lapsilla. Mutta ehei, jos on jotain mitä en oo vielä sairastanu, ni tottakai mä saan sen hetimiten.
Ja sitten, se yksi on sulattanut mun sydämen, se on pelottavaa, se on ku hyppäis pitkästä aikaa tutulta kalliolta veteen eikä tietäis että mitä uutta ja pelottavaa sinne alapuolelle on voinu kasaantua sillä välin.
Mut silti sitä hyppää vaan.
Kai?
ps. mulla ei oikeestikaan ole ääntä. Se on karannu. Toivottavasti routa ajaa porsaan pian kotiin.
maanantai 3. marraskuuta 2008
joskus on kiva olla dramaqueen
Mutta mitä sitten tehdään kun huomaa, ettei kaikki olekaan niin kuin ennen,
mitä sitten tehdään kun huomaa, ettei kerrotakaan enää kaikkia asioita,
niin, milloin nauroi
itki
juoksi
huusi
söi pahaa ruokaa
mitä sitten tehdään?
Mä en halua olla vinkuja enkä katkera, mutta elämässä käy joskus niin että läheisimmistä tulee hyvinkin kaukasia. Ne pysyy kyllä lähellä, mutta ihan eri tavalla. Mä olen kamalan onnellinen silloin jos paras ystäväkin on,olenolenolen todella, mutta joskus se itkufiilis pistää silti, kun ei enää oo sitä sipinää ja supinaa jota joskus oli, sitä kun voitiin juoruta tunteja tylsistymättä, koska siitähän on ystävyydessä kyse.
Kärsin taas siitä samasta menettämisen pelosta.
Mutta, se ansaitsee olla onnellinen ja mä oon tänään dramaqueen, huoh ärsytän itse itseäni joskus niin paljon.
Onks se sitten niin että ystävät pysyvät, mutta ystävyys muuttuu siinä matkalla?
mitä sitten tehdään kun huomaa, ettei kerrotakaan enää kaikkia asioita,
niin, milloin nauroi
itki
juoksi
huusi
söi pahaa ruokaa
mitä sitten tehdään?
Mä en halua olla vinkuja enkä katkera, mutta elämässä käy joskus niin että läheisimmistä tulee hyvinkin kaukasia. Ne pysyy kyllä lähellä, mutta ihan eri tavalla. Mä olen kamalan onnellinen silloin jos paras ystäväkin on,olenolenolen todella, mutta joskus se itkufiilis pistää silti, kun ei enää oo sitä sipinää ja supinaa jota joskus oli, sitä kun voitiin juoruta tunteja tylsistymättä, koska siitähän on ystävyydessä kyse.
Kärsin taas siitä samasta menettämisen pelosta.
Mutta, se ansaitsee olla onnellinen ja mä oon tänään dramaqueen, huoh ärsytän itse itseäni joskus niin paljon.
Onks se sitten niin että ystävät pysyvät, mutta ystävyys muuttuu siinä matkalla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)