Koska nyt on syksy

Yritin luoda uuden blogin. Kirjoitin neljä kertaa siihen ja tossa se yhäkin roikkuu, tosin oon viimeksi kesän alussa kirjoittanut siihen. Sitten äsken mulle tuli se fiilis että haluan katsoa mitä mulle on kuulunut vuonna 2008 ja hups tännehän mä tulin luonnollisesti asiasta lukemaan. Oon ollut hei hyvänen aika vain 17-v kun olen aloittanut tämän blogin, aikamonta sydänsurkua ja kiukutusta täällä on ja vieläkin ollaan hengissä vaikka maailma on meinannut muka kaatua päälle. Tämänkin takia on hyvä että tämä blogi on vielä olemassa, voin aina katsoa täältä mallia jos jokin ottaa päähän ja todeta "oh you silly, silly stupid girl" ja nauraa omille kiukutteluilleni.

Aika typerää miten joihinkin asioihin voi kiintyä. Niinkuin vaikkapa tähän blogiin. En halua poistaa tätä enkä kirjoittaa muuallekaan, en edes keksinyt hyvää nimeä uudelle blogille, sekin kiukutti. Aloin miettiä että ehkä ostan taas päiväkirjan ja kirjoitan sellaiseen, loppujen lopuksi oon niin tekniikkapessimisti että kuka sitä tietää mihin bittiavaruuteen kaikki nämä mun kirjoitukset häviää vielä joku päivä. Ja päiväkirjaan voisi kirjoittaa henkilökohtaisemmin, mutta toisaalta, eipä täälläkään moni näitä lue. Oon pitänyt tätä jo kauan päiväkirjani julkisena siistittynä versiona. Asiat vaan on muuttunut nykyisen sosiaalisen median (ugh inhoan tota termiä) takia sellaiseksi, että yksityisetkin asiat halutaan jakaa. Ilot ja surut, mutkat ja mullistukset. Yksityisyyden raja alkaa olla aika heiluva, mutta onneksi meillä on kaikilla vielä mahdollisuus valita että mitä tänne ihmeelliseen internettiin laitetaan. Niih.

Ei mulla taaskaan ollut mitään ihmeellistä varmaan sanottavana tai kerrottavana. Paitsi se, että pohdin tässä yksin kotona istuessani ja kokiessani ahdistusta tutkimustehtävästä että tarvitseekohan ihminen jonkin ennalta määrätyn määrän tyhjää tunnetta elämäänsä? Oon varmasti pohtinut tätä täälläkin usein, mutta nyt pohdin ihan oikeasti että tarvitseeko sitä olla muutama tyhjä kohta tuolla sisällä että asiat taas tuntuu joltain? Tyhjällä tunteella tarkoitan sitä kuuluisaa "jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä"-tunnetta. Jatkan pohdintojani.

Minä ja pieni vara/hoitokoirani Iris.

Iris toivottaa huoletonta ja murheetonta syksyä!

This ship will carry our bodies safe to shore

En tiedä miksi mulla enää on blogi. Ihan kuin mun elämässä ei olisi enää mitään kerrottavaa. Oon harkinnut että poistan tän. Mutta sitten täällä on niin valtavasti muistoja joita en muista jollen niitä lue täältä. Ehkä tallennan kaiken ja sanon tälle heippa, ehkä tää roikkuu täällä hamaan loppuun asti, ehkä teen uuden blogin. Ehkä elämässä täytyy mennä eteenpäin, ehkä saa roikkua kaikessa vanhassa kiinni. Ehkäehkäehkä.

Kaikki on ihan hyvin ja silti ärsyttää. Jotain puuttuu, mutta en tiedä mitä. Rasittavaa. Oon täynnä ja ihan tyhjä enkä saa mistään kiinni. Itkettää liian usein ja samalla mietin että kun mulla on kaikki ihan hyvin. Oon alkanut miettiä että puuttuuko multa tavoite? Tarvitsenko mä jonkin suuren tavoitteen että voin tuntea oloni hyväksi? Entä jos tää "kaikki kohdillaan" ei ookaan mun juttu, vaan mun elämän tarvitsee olla vähän vajaa jotta saan kiinni kaikesta paremmin, jotta onnellisuus tuntuu joltain? En tiedä mikä mua vaivaa.

Nyt aion kuunnella Mumford & sons:ia ja kaivautua lämpimään kainaloon ja olla tyytyväinen. Flunssainen, mutta tyytyväinen.

'Cause they say home is where your heart is set in stone

"He wanted to live to the extreme, but without any mess or complications. He wanted to live life in such a way that if a photograph was taken at random, it would be a cool photograph."
-David Nicholls, One day

ps. pääsin yliopistoon. Right now my life is complete.

and i, i want this more than life

 Elämä on kummallista. On niin onnellinen että vois pakahtua ja samalla kaipaa jotain lisää. Tarkottaako se että vois olla vielä onnellisempi jos vaan keksis mistä kiikastaa? Tää on ollut niin hyvä vuosi tähän asti, toivon että onni jatkuu.

ps. mulle on tullut hirvittävä tarve matkustella, suunnittelen matkaa maailman jokaiseen kolkkaan, haluan asua jossain kaukana, haluan kokea sen you gotta go far to come close-fiiliksen, haluan humaltua uusien ystävien kanssa rannalla, puhua auringonnousuun asti unelmista, kiivetä vieraan kaupungin korkeimmalle huipulle, olla ehtimättä viimeiseen bussiin, kävellä jalat puhki, uida valtameressä kun aurinko laskee. No, haluta saa aina. (?)


“You never know what life is like, until you have lived it.”
- Marilyn Monroe

Haluan ajaa vieraaseen satamaan, hukata puhelimen rantaveteen, joutua ikuiseen katveeseen

Sitten jos mä joskus hamassa tulevaisuudessa menen naimisiin niin haluan tanssia häävalssini david grayn sail away:n tahtiin.
Haluan että aamulla on satanut niin että ilma on raikas ja kesä tuoksuu parhaimmalta juuri silloin kun astun kirkosta ulos. Haluan että portailla heitellään ruusun terälehtiä, punaisia ja valkoisia.

Naimisiinmeno on jotenkin pelottava ajatus. Ennenkuin mä sanon tahdon mä haluan nähdä maailmaa. Mä haluan tehdä ja mennä. Haluan asua jossain päin Eurooppaa, tehdä retkiä maaseudulle, haluan kokeilla missä rajat rikkoontuu.

Musta tuntuu usein vieläkin siltä että oon teini-ikäinen. Joskus ei haittaisi vaikka olisinkin. Elämässä ei olisi niin paljon vastuuta kaikesta, ei laskuja niin että niihin hukkuu ja kouluun meno olisi itsestäänselvyys. Ehkä oon halunnut jämähtää elämän helppouteen.  Tosin helppoa se ei ehkä oo koskaan ollut. On vaan parempia päiviä joidenka jälkeen tulee niitä huonompia. Ihminen tekee elämästään niin kovin hankalan liian usein.

And you hold me closer than I can ever remember being held

On ihan käsittämätöntä että elämä voi nousta pohjamudista ja kamalasta monen vuoden stressistä ja ahdistuksesta ihan uusiin ulottuvuuksiin. Oon nyt niin onnellinen, rakkautta täynnä. Olo on tyytyväinen kuin pienellä lapsella massu täynnä, hymyilen typerästi melkein koko ajan. No toisaalta mun massu on täynnä et ei tää nyt niin ihme oo.

Mun mielestä on ihanaa että mun elämässä kääntyy ihan uus sivu. Asiat muuttuu, menee eteenpäin. Kolme vuotta jumittanu töissä, nyt aion olla huoleton. Tää on ihan superia. Kumpa nyt vielä se ykköspaikka aukeais niin en keksis kyllä mitään aihetta surra yhtään mitään.

Ollaan puolivälissä vuotta ja tässä on tapahtunut niin paljon että en oikein tiedä miten olla. Lauri tuli kotiin, luin kaksi kuukautta täyspäiväsesti enkä ollut töissä, mummu kuoli, me muutettiin vihdoin yhteiseen kotiin ja nyt opiskelupaikka. Iloa niin hurjasti, mutta myös surua. Mutta ehkä vain silloin elämä pysyy tasapainossa. Oon siinä mielessä vähän pessimistirealisti että mun mielestä kaikissa asioissa ei voi vaan olla niin superhuoleton. Aina ei voi olla iloista, elämä on joskus surkeaakin. Ja vaikka mä kaipaan mummua varmaan lopun elämäni mutta se kuuluu asiaan.

Mutta nyt kaikki on hyvin. Kaikki on niin hyvin.

!!

Minusta tuli tänään opiskelija. Ei tosin vielä sinne mihin todella haluan, mut mulla on _jokatapauksessa_ opiskelupaikka. En edes tiedä mitä onni enää on koska tää on yli onnellisuuden tää tunne. Kaikki on nyt niin hyvin, niiiiiiin hyvin. Opiskelupaikka, koti toisen kanssa, rahaa tilillä ja kaunis kesäsää, ihania ihmisiä ympärillä. Rakastan mun elämää just nyt ja tässä.

Kiitos.